Kauhee homma laittaa yks kuva tänne kun en näköjään osannukkaan instagramista linkata tota. Heräsin tosiaan koneelta kahen aikaa keittiönpöydästä, tosta kyseisestä kohasta <-- .. Olin vissii sittenki vähän väsyny. En sitten tajunnu ottaa särkylääkettä yhtään ennakkoon niin tää aamu onkin sit tarina erikseen. Mut samaka kait se on heti kirjottaa, ei tässä enää oikee osaa hävetäkkään enään mitään. En taija enään pärjätä kotona ilman pyörätuolia, vaikka se päivällä joskus siltä näyttääkin et en edes kipee oliskaan. Tai on näyttäny. Jos Saaralla ois ollu töitä, niin luultavasti olisin odottanu tuskissani sängyssä paskat housussa että joku tulee auttaa, kun ei jalat ottanukkaan aamulla alle ja vessaan olis pitäny päästä heti. Lääkkeet Peetulta hyllyllä turvassa, pään yläpuolella ja juominen keittiössä. Saara toimi sit mulle jonkinlaisena rollaattorina, tai mää sen reppuna, en tiiä miten sitäkää selittäs, mut en halua toiste kokea. Jos tän viikonlopun selviäis ja soittelis sitten johonki aputarvikejakeluun.
Mutta jatkaakseni elisillan juttua, voisin havainnollistaa sen ihan suoraan kuvilla, että olisko hoito pitäny alottaa heti, eli niinkun yleensä, jo ennen kun haavaumat on edes puhjennut kunnolla, vai lääkärin pelata mun kanssa "kumpi jänistää" peliä autojen väistämisen sijaan sillä, että aloitanko lääkkeen, joka ei aiheuttanut kun pahoja iho-oireita, lihasheikkoutta ja itsetuhoisia ajatuksia, minkä seurauksena olin ainakin puol vuotta käytännössä sänky-/sohvapotilas ja osaan kummasti samaistua todella masentuneisiin ihmisiin ihan eri tavalla kun aijemmin. Mutta tässä nämä kuvat millä voin VÄHÄN havainnollistaa mitä tarkoitan, kun koen, että mut on tarkoituksella jätetty hoitamatta, että säikähtäisin ja alottaisin lääkärille pakkomielteeksi muodostuneen lääkityksen.
Tätä silmää siis tarkotin. Resident Evil peliä pelaneet tietää, että Nemesiksellä, vai mikä lie pahis olikaan, oli tommone silmä olkapäässä, mutta että mulla nilkassa. Yuh..! Eli siis tuo on joku lihasmöykky, mikä välillä liikkuu ja menee sisemmäs ja ulommas, mikä pullahti ulos kun otti tota katetta pois, mikä on varmaan ollut aikanaan tuon lihaksen tukikudosta tai jotain vastaavaa.
Mutta sitten toisaalta itse osastokäynti päivystyksestä lähtien oli jo jonkunlainen läpimurto itessään, kirjotan siitä enemmän kun pääsen koneen ääreen, mm tutkimuksia ja taisin päästä kuuden vuoden odottelun jälkeen yliopistolliseen tutkittavaks ja hoitoon. Ollut vähän pihalla kun koittanu sisäistää nää asiat, olla kipeempi ku ikinä ja kun kattoo noita kuvia niin itekkin tajuaa, että ei tässä oikeesti kaukana olla että jalka katkee, kun taas tuolla käppäillessä sitä ei osaa sisäistää jotenkin yhtään, tätä aamua lukuunottamatta. Tää puhelimella blogaaminen ei taho olla kaikista mukavinta herkkua, niin siitä siis myöhemmin lisää.
Pyörätuolia hartaudella odottaen Lauri, insta alias MinnowSpoon, papan kalareissuja ikävöiden näin kevättä kun ryntäät täynnä!
PS. LavJuu, jatkuu ensinumerossa, mm. diagnoosin epäilyn tynkää vähän tutkimusta vielä täällä Jkl yms., jos olis ajatuksetkin vähän selkeemmässä järjestyksessä.
Mutta jatkaakseni elisillan juttua, voisin havainnollistaa sen ihan suoraan kuvilla, että olisko hoito pitäny alottaa heti, eli niinkun yleensä, jo ennen kun haavaumat on edes puhjennut kunnolla, vai lääkärin pelata mun kanssa "kumpi jänistää" peliä autojen väistämisen sijaan sillä, että aloitanko lääkkeen, joka ei aiheuttanut kun pahoja iho-oireita, lihasheikkoutta ja itsetuhoisia ajatuksia, minkä seurauksena olin ainakin puol vuotta käytännössä sänky-/sohvapotilas ja osaan kummasti samaistua todella masentuneisiin ihmisiin ihan eri tavalla kun aijemmin. Mutta tässä nämä kuvat millä voin VÄHÄN havainnollistaa mitä tarkoitan, kun koen, että mut on tarkoituksella jätetty hoitamatta, että säikähtäisin ja alottaisin lääkärille pakkomielteeksi muodostuneen lääkityksen.
Eli tähän asteeseen lääkäri antoi haavojen mennä, ennen kun terveyskeskuksen lääkäri puttu peliin ja pisti mut päivystyksen kautta osastolle käytännössä siihen samaan ennenkin toimineeseen hoitoon.
Kun haavojen etenemisen olis voinu ainakin hidastaa jo tässä vaiheessa, muutaman päivän osastohoidolla. Eli sitä kortisonia suoneen.
Tai tässä..
Tässä kohtaa oon jo saanut räät ulos haavoista ja kaapinut nekroosit pois haavoista, eli haavojen ei olis välttämättä tarvinnut kasvaa tätä isommiksi. Varsinkin nyt, kun se on konkreettisesti todistettu, että vasta suoneen laitettu kortisoni kunnolla auttaa pysäyttämään haavojen leviämisen.
Oikeasti viimeseen asti halusin ja haluaisin edelleen olla syyttelemättä ketään ja ajatella, että mun parasta tässä vaan haetaan, tavalla tai toisella. Mutta kun tulos on viimesimmän haavahoidon jälkeen tämä, niin ei vaan mun ymmärrys riitä, miten tää odottelu, reumapoliin jätettyjen soittopyyntöjen välttely tai unohtelu ja välinpitämättömyys auttaa mun terveydentilaa. Wola, olkaa hyvä, saa yökätä. Saarakin teki sen ekan kerran aikoihin ku näki ton toisen kuvan häränpyllyn, eiku -silmän tänään:
Pyörätuolia hartaudella odottaen Lauri, insta alias MinnowSpoon, papan kalareissuja ikävöiden näin kevättä kun ryntäät täynnä!
PS. LavJuu, jatkuu ensinumerossa, mm. diagnoosin epäilyn tynkää vähän tutkimusta vielä täällä Jkl yms., jos olis ajatuksetkin vähän selkeemmässä järjestyksessä.
Tämä sinun tarinasi on aivan järjetön.
VastaaPoistaEi voi kuin ihmetellä ja jää sanattomaksi.
Loppupelissä olet itse henk.koht vastuussa, että sinulla on:
VastaaPoista1)oikea diagnoosi ja kokonaisvaltainen tilannekuva
2)optimaali lääkitys ja lisäravinteet
Ei pidä koskaan ajatella niin, että terveydenhuolto ajettelee ja tekee kaiken ja on itse vain sivustakatsojana. Itse vaskuliitti-potilaana pidän terveydenhuoltoa vain apuvälineenä, kokonaistilanne on minun käsissä.
Varmaan sun tapauksessa näin, mutta seuraavassa tekstissä on vähän tarkemmin miten hienosti mun oma panos on otettu vastaan, ennen kun pääsin TAYSiin hoitoon, vaikka monen vuoden vaatimisen jälkeen vasta sain tietää että se oli 2015 vuodesta asti laitonta olla laittamatta mua Tampereelle lukemattomista vaatimuksista huolimatta, vaikka ite olin jo pitkän aikaan tuntenut että Jyväskylässä ollaan ihan sormi suussa mun haavojen hoidon ja diagnoosin suhteen. Hienoa että jos edes sinulla on oma toiminta/mielipiteet otettu tosissaan, itsellä mitä enemmän koitin vaikuttaa omaan hoitoon, sitä vaikeemmaksi lääkärit heittäyty ja lopulta hyvä että jos sai ensisiaisesta hoito/tutkimuspaikasta edes käyntiaikoja. Se on vaan helppo anonyyminä arvostella toisten tekemisiä tai tekemättä jättämisiä, kun en tiedä onko sulla mitään käsitystä minkä verran todellisuudessa oon joutunu tappelemaan että sais edes hoitoa kun lääkäreitä tuntuu tuo tietämättömyys pelottavan siinä missä rasisteja erinvärinen iho.
Poista